Saattohoidon kipupisteet / 9.11.2015 / Juha Hänninen

saattohoito

Foorumilla vieraana Juha Hänninen, Terhokodin johtaja, ylilääkäri

Kuolevien ihmisten hoidossa ongelmallista on määrän ja laadun kohtaaminen. Organisaatioita voidaan laventaa ja kasvattaa saamatta aikaan parempaa saattohoitoa. Tulevaisuudessa saattohoitoa tarvitaan yhä enemmän ja osa hoidossa kohdattavista ongelmista tulee olemaan erityisen vaikeita. Jollei koulutuksesta, osaamisesta ja sisällön laadun kehittämisestä pidetä huolta kärsimyksen määrä ei tule vähenemään, vaikka näennäisesti asiat organisaatiokaavioissa näyttäisivätkin paremmilta.

Alustuksen pp-runko pdf-formaattina.

Katso ja kuuntele tilaisuuden videonauhoite täältä: http://video.pohjoiskarjala.net/

 

KUOLEVA IHMINEN

Usein kysytään, mitä ihminen vielä toivoo kun hän on kuolemassa. Melkein yhtä usein vastaus on, että tehdä niitä asioita joita terveenä ollessaan pitää itsestään selvinä. Syödä normaalia ruokaa, katsoa TV:tä, keskustella perheen kanssa, ja kenties hieman kävellä ulkona.

Toisaalta toivotaan, että ei olisi kuolemassa. Ja kun kuolema ei ole vältettävissä, toivotaan että läheiset selviytyisivät kuolemaa edeltävistä ja sitä seuraavista hetkistä mahdollisimman hyvin. Toiveet arkielämästä nousevat mieleen, kun niiden toteutuminen on hankaloitunutta tai mahdotonta.

Usein ongelman on muodostanut loppuelämän tarkoituksettomuus (subjektiivisesti) ja pelko vaikeasta kuolintavasta ja loppuelämän keskittymisestä kuoleman odottamiseen. Ihmisten näkemykset omasta tilanteestaan ja mahdollisesta kuolinhalusta poikkeavat usein toisistaan. Samassa tilanteessa toisilla on edelleen halu elää mahdollisimman pitkään ja toisilla loppuelämä tuntuu silkalta kärsimykseltä.

Olisi hyvä ymmärtää paremmin, että kuolema on aina muutos perheessä ja lähipiirissä. Siihen kuuluu jo kuolemaan johtavan sairauden toteamishetkellä ajatuksia ja tunteita, jotka koskevat nykyhetken lisäksi mennyttä ja tulevaa. Sairastamisen ja kuoleman näkeminen hoidon näkökulmasta sekä avaa että sulkee mahdollisuuksia. Kuolema ei ole joukko fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja hengellisiä oireita vaan jotain enemmän. Hyvällä hoidolla kipuja voidaan vähentää ja ahdistusta lievittää. Silti kysymys ”mitä meille on tapahtumassa” ei ratkea lääketieteellisin keinoin.

Kärsimyksen problematiikkaa on pohdittu melko vähän kliinisen lääketieteen piirissä tai edes palliatiivisen lääketieteen piirissä. Potilaan tilanne usein jaetaan osaongelmiin joihin haetaan, ja löydetään, ratkaisuja enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Moni oirehoitokin perustuu anekdotaalisiin kertomuksiin saavutetusta menestyksestä.

Sen asian selvittäminen, mikä itseasiassa auttoi, on vaikeaa. Yleisten fyysisten oireiden, kuten kivun tai pahoinvoinnin hoidossa käytettyjen lääkkeiden vaikutuksen vaihtelevuutta voidaan tarkastella lääkeainepitoisuus ongelmina ja vastaavina farmakologis-fysiologisina ongelmina. Voidaan myös ajatella että on olemassa jokin epämääräinen kokonaiskärsimys, jonka analysoiminen osiksi on hankalaa. Siten se mikä auttoi kipuun tai pahoinvointiin on jokin osa hoidon kokonaisuutta jota ei pystytä nimeämään.

Kuinka sitten saattohoitoa voidaan suunnitella? Erityisesti tämä pätee silloin, kun potilaan kuolema on lähellä. On melko mekanistista ajatella, että ongelma ratkeaisi moniammatillisuudella. Siis siten että lääkäri huolehtii ruumiista ja osin psyykestä, pappi sielusta ja hoitaja perushoidosta.

 -Juha Hänninen, ylilääkäri

 

Lisää kommentti


Turvakoodi
Päivitä