Valkoinen raivo -elokuvaesitys + paneelikeskustelu / 25.1.2016

Tietoja: Luotu: 26.01.2016 08:16; Viimeksi päivitetty: 27.01.2016 10:04

v-r-arkisto

vr2

vr.3

vr1

v-r-4

”Käsittelemättömät tunteet eivät koskaan kuole. Ne voidaan haudata elävältä, mutta jossain vaiheessa ne tulevat esiin – entistä rumempina”, väittää Sigmund Freud. Tämän perustavanlaatuisen tunnedynamiikan äärellä liikkuu myös Arto Halosen vaikuttava elokuva, Valkoinen raivo. Tarinan tunnekenttä on laaja. Seuraavassa argumentoin kuitenkin, että tematiikan ja ongelman ydin on ennen kaikkea häpeä, jonka ympärillä kiertävät kateus ja voimattomuus.

Kateus on salakavala tunne. Hätäisen mielen tekisi sivuuttaa se lähinnä katkerien ja kitkerien typeryytenä. Näyttää kuitenkin olevan toisin. Kateus on aivan tavallisten ihmismielten arkipäiväinen, banaali demoni. Lauri, Valkoisen raivon päähenkilö, herätti koulumenestyksellään ja älyllään kateutta. Lauriin kohdistuva kateus purkautuu ja seuraa kiusaamisena aina alakoulusta akateemisen maailman huipulle asti.

Entä mitä on kateuden takana? – vertailu, tuo lyhin tie helvettiin. Alemmuuden ja huonouden kokemusta ruokkiva vertailu on puolestaan häpeän tie. Kiusaajia vaivaa riittämättömyys, alemmuus suhteessa Lauriin. Kiusaajat häpeävät myöntää omaa kateuttaan. Lauri puolestaan sinetöi yhteentörmäyksen omalla ylimielisyydellään. On ironista, että Laurin ylimielisyys on yhtälailla häpeän kätkemisoperaatio. Sen taustalla on isän kuolema ja yksinhuoltajan lapsen rooli.

Elokuva esittää Laurin varsin voittopuoleisesti syyttömänä uhrina. Tätä ulottuvuutta ei tule väheksyä. On silti hyvä kysyä, mikä on Laurin ”vastuu” tilanteesta? Laurin on tietenkin selviydyttävä nurkkaan ajettuna juuri niillä kyvyillä, joita hänellä sattuu olemaan. Mittava älykkyys ja siihen lisätty ylpeys voivat kuitenkin olla tuhoisa pari. Älykkään voi usein olla hankala ymmärtää älyllisesti heikompien todellisuutta, kateuden ja alemmuuden taakkaa.

Laurin ja kiusaajien välinen häpeäkamppailu kärjistyy. Kiusaajat näkevät ainoaksi keinoksi Laurin nöyryyttämisen. Nöyryyttämisellä kiusaajat tahtovat tunkea häpäisevät sisäiset katseensa Laurin sisäisiksi silmiksi. Tavoitteena on saada Lauri katselemaan häpäistyillä silmillä itseään; näkemään itsensä arvottomana, huonompana kuin hänen kiusaajansa. Näin kiusaajat etsivät vapautusta heidän omasta häpeästään.

Suomalaisen häpeätutkimuksen uranuurtajat, psykoanalyytikot Pentti Ikonen ja Eero Rechardt, määrittelevät häpeän reaktioksi hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen. Tämä nimenomainen häpeän noidankehä polttaa Lauria ja hänen kiusaajiaan. Älykästä Lauria ei hyväksytä ”tavallisten” joukkoon, eikä Lauri hyväksy ”ali-ihmisiä”.

”Kaikki pahuus saa alkunsa voimattomuudesta.”, kiteyttää valistufilosofi Jean-Jacques Rousseu. Tämä ulottuvuus on väkivahvana läsnä myös Valkoisen raivon tematiikassa. Huutavimmin se on esillä Laurin tarinassa. Laurin kokema nöyryytys on sidottu voimattomuuden tunteeseen. Aseet ja väkivalta, voiman symbolit, muodostuvatkin Laurin fantasioissa vastaukseksi voimattomuuteen.

On kuitenkin syytä nostaa esiin se, että myös Laurin kiusaajat ovat omalta osaltaan voimattomia. Heidän voimattomuutensa on kyvyttömyydessä sietää häpeää ja riittämättömyyttä suhteessa Lauriin. Toisin sanoen molemmat osapuolet ovat toistensa edessä häpeän vankeja, häpeäheikkoja. Tämä merkitsee kätketyn, elävältä haudatun tunteen rumaa purkautumista. Kiusaajiien osalta se suuntautuu fyysiseen ja sanalliseen väkivaltaan ja sosiaaliseen eristämiseen. Laurin osalta paitsi ylimielisyyteen, mutta ennen kaikkea varsin pitkälle meneviin koulusurmafantasioihin – valkoiseen raivoon.

Vastaus häpeään on ennen kaikkea nähdyksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi tuleminen. Juuri tässä onkin lopulta Laurin pelastus. Osana urheilujoukkuetta hän saa vihdoin kokea vastavuoroisuutta, ”olla osa ihmisiä”, niin kuin Lauri itse asian muotoilee. Lauri löytää tien vapautua koulusurmafantasioistaan. Häpeän haavat kuitenkin jäävät, elävät yhä Laurissa valkoisen raivon ”reservinä”. Entä mitä on tapahtunut kiusaajien häpeälle? Ovatko he löytäneet tien vastavuoroiseen hyväksymiseen?

-Mikael Taylor, eetikko,
Avoin eettinen foorumi